Jupu: Koirapuistojen nainen

Koiria, tapahtumia, koiria sekä lyhyempiä ja pidempiä sarjakuvastrippejä. Jupu on vaihtanut toisessa sarjakuva-albumissaan baarit koirapuistoihin, sopivissa määrin. Tekijä Johanna Tolosen elämästä innoituksensa saaneet stripit muuttuvat hänen elämänsä mukana, mutta mukana säilyy aina Jupun omintakeinen huumori.

Useat stripit ovat tuttuja Jupun sarjakuvablogista, mutta uusia löytyy ilahduttavan paljon. Lukukokemusta voisi kuvata sanalla epätasainen: koska osa stripeistä oli blogin kautta jo tuttuja, luin suosikkejani suuremmalla antaumuksella kuin niitä jotka eivät olleet niin suosikkeja (en pidä ensimmäisestä stripistä jostain syystä lainkaan). Itselle täysin uusissa pätkissä taas oli uuden lukemisen innostus mukana. Koska tutut ja uudet sarjakuvat vaihtelivat, vaihteli myös innostus ja kiinnostus ensimmäisellä lukukerralla. Itselleni hieman hitaan alun (alussa jo lukemiani strippejä) jälkeen kirja pääsi vauhtiin ja iski kuin kesken juoksun jalkaasi törmännyt ranskanbulldoggi.

Työpaikan saamisen kunniaksi mieheltäni saamani Koirapuistojen nainen asettuu kirjahyllyyni Baarien naisen kanssa seläkkäin viettämään laatuaikaa, kunnes se uudelleen luetaan.

Tämä sarjakuva sisältää:

-          - Hauskannimisiä eläimiä tursuavat nurkat.

-          - Turbonaattori-koiratienraivaajan.

-          - Tarinoita lasten opettamisen vaikeudesta ;)

Sammakko: Jupu. 

Jupun sarjakuvablogi: Linkki. 

Jupu: Koirapuistojen nainen. Sammakko. 2011. 96 sivua.

Blogistani löytyy ainetta, olemusta, sisältöä, ydintä.

Sain tämän tunnustuksen Lauralta, Kirjahiireltä ja Zephyriltä. Kiitos! Tunnustus on tullut ja raivannut tietään läpi kirjablogistanian vauhdilla. Haastankin kahdeksan ensimmäistä lukijaa joilla tätä tunnustusta ei vielä ole, kertomaan kahdeksan satunnaista itsestään. Ja koska arvaan teidän blogienne olevan täytetty aineella (=substance), saatte myös tunnustuksen minulta.

Muistakaa ilmiantaa itsenne kommenttiboksiini, jotta tiedän kun kahdeksan on tullut täyteen :)

Kahdeksan Maisien elämään liittyvää satunnaista paljastusta:

1. Lapsena kuuluin hetken kirjakerhoon, mikä oli mahtavaa. Tätä kautta saatu Aasi ja Morso –kirja oransseine kansineen teki minuun syvän vaikutuksen. Tarinan kulkua en enää muista, mutta kansikuva oli heti tuttu.

 

 2. Suosikki-sivujuoneni Tarussa Sormusten Herrasta on Eowynin ja Faramirin tarina, joka suureksi riemukseni myös kuvattiin ja julkaistiin Kuninkaan paluun laajennetussa versiossa.

3.Tiedän mitä tarkoittaa transitoliikenne, ja mitä ovat yhdistetyt kuljetukset.

4. Minulla on vaaleansininen Jumpin http://juulia-inorout.blogspot.com/2011/01/in-or-out-jumpin.html. Kotona on talvisin kylmä, ja villasukilla sekä kaulaliinalla vahvistettuna kokovartalohaalarin sisään ei pääse kylmää mistään raosta. Lisäksi voisi toivoa vain peräluukkua…

5. Huomasin kahden ensimmäisen viisaudenhampaan puhkeamisen 12-vuotispäivänäni pyöräillessäni kaupasta kotiin herkkuja ostamasta. Tunsin itseni silloin vanhaksi ja viisaaksi.

6. Sain valmistujaislahjakseni rannekellon, jota olen käyttänyt tauotta arkipäivisin sen jälkeen. Luovuin rannekellosta lukioikäisenä, mutta nyt en osaisi enää elää ilman kelloani.

7. Osaan nykyään uida rintauintia oikeaoppisesti. Hienostorouvasta (=rintauintia pää vedenpinnan päällä) poisoppimiseen tarvittiin kolme asiaa: 1. Uimalasit 2. Uimahattu 3. Tekniikkaopetusta.

8. Ymmärsin neonväristen korostustussien mahtavuuden yliopistossa. Rakkaus niihin jatkuu edelleen.

Aluksi ajattelin tehdä kaikki paljastukset kirjoihin liittyvistä asioista, mutta kuinka satunnaista se olisi. Säästän osan niistä siis myöhemmäksi.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Mutta edelleenkin, selvinkin päin, elukassa on jotain täydellisen vangitsevaa. Onko se vain sen sulava visuaalisuus ammattilaisen silmässä? Onko niin että heti kun näen jotakin kaunista, minun saman tien omistettava se? Kameralla ja silmällä tai käsillä? Sulkimella tai sulkemalla ovi?
 Vaikka en edes tietäisi mitä sillä teen?

Pidän tarinoista, joissa arkipäivän lomassa tapahtuu jotain outoa, hyvällä tai karmivammalla tavalla. Zephyr kirjoitti Sinisalosta ja suomikummasta. Tämä kiinnostava ennakkokäsitys kirjailijan teoksista, ja vuonna 2000 voitettu Finlandia-palkinto, innostivat minut lainaamaan tämän kirjan.

Tarina kertoo tamperelaisesta valokuvaajasta, joka eräänä myrtyneenä yönä löytää hylätyn peikonpennun taloyhtiönsä roskalaatikon takaa. Valokuvaaja vie sairaan pennun kotiinsa hetken mielijohteesta, ja tuosta hetkestä lähtee hänen elämänsä kulkemaan uusia raiteita pitkin.

Maaginen realismi, suomikumma, toden ja keksityn sekoitus. Mitä tahansa Ennen päivänlaskua ei voi onkaan, se on kirjoitettu sujuvasti ja uskottavasti. Peikot eivät ole erillinen fantasiaelementti vaan ne tuodaan esiin tavallisena, vaikkakin harvinaisena, osana kirjan vaihtoehtoista maailmaa. Lyhyiden, kirjan eri henkilöiden näkökulmista kerrottujen kappaleiden kanssa vaihtelevat toimivasti katkelmat niin oikeista kuin keksityistäkin peikkoaiheisista teksteistä aina Agricolasta ja saduista tieteellisiin tutkimuksiin.

Luin kirjan työmatkoilla bussissa, ja kirjan rakenne lyhyine, korkeintaan muutaman sivun mittaisine kappaleineen soveltuu siihen erinomaisesti. Sinisalon tarina piti mielenkiintoa hyvin yllä, tapahtumat olivat yhtenä aamuna niin jännittävät että luin seuraavan kappaleen aamun kahvitunnilla.Kirjan tapahtumat sijoittuvat opiskelupaikkakunnalleni, mikä lisäsi tarinan viehätystä. Tiesin millaista on Kalevan perukoilla, ja mitä näkee kävellessä kaupungilla.

Jälleen tapasin siis kirjan, josta pidän ja jota voin suositella. Elokuvaoikeudet kirjaan myytiin vuonna 2006, mutta elokuvasta ei ole tuon jälkeen kuulunut mitään. Ennen päivänlaskua ei voi kiinnostaa selvästi lukijoita edelleen, sillä teoksesta on ilmestynyt/ilmestyy tänä vuonna uusintapainos uudella kansikuvalla.


Tämä romaani sisältää:

-          Peikon lajikuvauksen.
-          Kulkemista eri puolilla Tampereen kaupunkia.
-          Ihmisiä, jotka tunnetaan pääasiassa lempinimillään.

Tammi: Johanna Sinisalo.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi. Tammi. 2000. 268 sivua.

Hitlerin poika sekä hiljaisuuden syyt

Tämä sarjakuva tuli nautittua syyskuun puolella, mutta ehdin blogaamaan sen vasta nyt. Sain nimittäin töitä! Työ on mielenkiintoista ja haastavaa, ja alkoi nopealla aikataululla. Tilaisuudet lukemiseen katosivat, kuten myös nettiyhteys (asun alkuun tietokoneettoman tutun luona),  ja en tiedä saanko kimppalukuna tapahtuvan Anna Kareninan lisäksi muuta luettua. Toivo elää. Viimeistään marraskuussa tilanne paranee, kun saan oman nettiyhteyden ja asunnon työpaikkakunnalta. 

Valkoinen kirahvi julisti suomalaisen sarjakuvan 100-vuotisjuhlan kunniaksi sarjakuva-haasteen, jonka suurena sarjakuvaharrastajana otan ehdottomasti vastaan. Haasteessa arvostelen viimeksilukemani sarjakuva-albumin Hitlerin poika, joka tarttui matkaani kirjastoreissulla osittain juuri nimensä vuoksi.

Sarjakuvassa minua viehättää eniten piirtojälki ja kuvien seuraaminen, tarinan ei välttämättä tarvitse olla kovin erikoinen jos teos vetoaa minuun visuaalisesti. Tämä lienee perimmäisenä syynä siihen, miksi olen jo kymmenen vuoden ajan lukenut viattomien rakkaustarinoiden täyttämää shojo-mangaa.. Täytyy käyttää tilaisuutta hyväksi ja suositella tässä samalla kaikille teini-ikäisistä alkaen varauksetta Jeff Smithin Luupäät-sarjakuvaa, ehdotonta suosikkiani!

Mutta asiaan, eli arvosteluun! Hitlerin pojan  päähenkilö on – tadah- Hitlerin poika. Albumin kuvat ovat värikkäitä ja selkeitä lastensarjakuvien tyyliin, mutta tarina on vakava ja selkeästi aikuisille suunnattu. Musta huumori on hulvatonta, vaikka isä ja poika Hitlerin elämää seuratessa vastaan tulee luonnollisesti myös traagisia ihmiskohtaloita. Tämä sarjakuva osoittaa että vakavaa aihepiiriä voidaan käyttää myös kevyemmässä (=sarjakuva) muodossa. 

Itse pidin kirjasta paljon, siinä viehätti selkeä piirtojälki ja tarinakin on polveileva ja mielenkiintoinen. Hitlerin poika ehtii tragikoomisen elämänsä aikana moneen mukaan, aina vastarintaliikkeen auttamisesta Kotkanpesässä elämiseen.

Tämä sarjakuva sisältää:

-          Richard Scarry –tyylisiä ”Etsi henkilö kuvasta” –tehtäviä.

-          Dirndl-mekkoja.

-          Hitlerin joka lukee vain koira-aiheisia lehtiä.

Kumiorava: Hitlerin poika.

Lumonetistä löytyy myös arvostelu tästä sarjakuvasta.

Pieter de Poortere: Hitlerin poika. Kustannusosakeyhtiö Kumiorava. 2011. 64 sivua.

Alkuteos: Le Fil’s d’Hitler. 2010.

Toimittanut: Kai Lompolojärvi ja Janne-Matti Keisala.

Cassandra Clare: Luukaupunki

”Se on tyttö”, Jace sanoi toivuttuaan häkellyksestään. ”Olethan sinä nähnyt tyttöjä ennenkin, Alec. Sinun siskosi Isabellekin on tyttö.” Jace astui askeleen lähemmäs Clarya ja kurtisti kulmiaan aivan kuin ei olisi täysin uskonut silmiään. ”Maallikkotyttö”, hän sanoi puoliksi itsekseen. ”Ja hän näkee meidät.”

Olen mukana Kirjanurkkauksen Zephyrin emännöimässä Anna Karenina –kimppaluvussa http://kirjanurkkaus.blogspot.com/2011/09/anna-karenina-kimppaluku.html, ja lukuaika menee usein kyseisen teoksen kanssa. Siinä sivussa tulee luettua toki muutakin, kuten tämä jo pari viikkoa sitten luettu Luukaupunki.

15-vuotias newyorkilaistytön Clary Frayn tylsän tavallinen elämä muuttuu häkellyttävästi nopeassa tahdissa. Viettäessään iltaa ystävänsä Simonin kanssa hän näkee oudosti käyttäytyviä ihmisiä joita Simon ei huomaa. Pian tapahtumat syöksähtävät käyntiin nopealla tempolla kun Claryn äiti kaapataan ja hän joutuu taistelemaan kaameaa oliota vastaan. Löytääkseen äitinsä Clary lyöttäytyy näiden uusien ihmisten, demoninmetsästäjien, joukkoon.

Cassandra Clare kirjoittaa sähäkkää, tapahtumavetoista fantasiaa nefileistä, enkelten ja ihmisten jälkeläisistä jotka taistelevat ihmiskunnalta salassa maailmaa riivaavia demoneita vastaan. Nefilipoika Jace on upeannäköinen, taitava taistelija ja etäinen, Clary taas normaali, taiteellinen teinityttö. Paljon metakkaa, sanallista nokittelua ja kiivaita tunteita sisältävä kirja vetoaa varmasti etenkin heihin jotka pitävät Twilight/Houkutuksesta (kirjan kansiliepeessä kerrotaan avuliaasti Houkutus-sarjan kirjoittajan Stephanie Meyerin olevan sarjan suuri fani).

Kirja ei lukiessa tapellut vastaan, mutta ei liioin koukuttanut lukemaankaan. Taidan alkaa olla jo liian vanha lukemaan nuorten fantasiaa, sillä tarinasta nauttimisen sijaan arvailin tulevia käänteitä (helppoa) ja kritisoin mielessäni kirjoitustyyliä (miksi kaikki aina käyttäytyvät niin dramaattisesti!) jännityksen ja uppoutumisen sijaan. Henkilöiden huumori kyllä upposi, ja lukija saa valita suosikkinsa mysteerisen Edwardin ja ystäväpoika Jaco.... tarkoitan siis Jacen ja Simonin väliltä!

Vaikka kirjan henkilöt niin usein sävähtävät, hätkähtelevät ja lysähtävät ja Luukaupungissa laukkaa taruolentoja vampyyreistä velhoihin, voisin hyvin suositella kirjaa teini-ikäiselle lukijakunnalle johon fantasiaa sisältävä nuortenkirja uppoaa.

Mutta miksi, voi miksi kirjassa pojan vatsalihakset supistuvat eivätkä esimerkiksi jännity?

Otava: Luukaupunki.

Tämä kirja sisältää:

-          Komeita ja kauniita enkelten jälkeläisiä.

-          Asenteellisia teini-ikäisiä.

-          Pörröisen persialaiskissan joka ohjaa ihmisiä Instituutissa oikeisiin paikkoihin.

Cassandra Clare: Luukaupunki. Varjojen kaupungit 1. Otava. 2009. 443 sivua.

Alkuteos: City of Bones. The Mortal Instruments Book One. 2007.

Suomennos: Terhi Leskinen.

Anna Godbersen: Huumaa

Elizabethia oli kahdeksantoista vuoden ajan kasvatettu äitinsä arvokkaimmaksiomaisuudeksi, ja hän oli oppinut muiden taitojensa ohessa tulkitsemaan täydellisesti tämän äänensävyjä. Tämänkertainen merkitsi sitä, että Elizabethin olisi palattava tanssisaliin ja tanssittava välittömästi äitinsä valitseman partnerin kanssa, joka olisi luultavasti ihailtuun mutta ehkä myös hieman sisäsiittoiseen sukuun kuuluva nuorukainen.

Huumaa on kevyt, romanttinen ja viehättävä romaani ajasta jolloin käytöstavat olivat tiukan muodolliset, rikkaiden neitojen hameenhelmoihin käytettiin metrikaupalla hienoimpia kankaita ja tavallinen kansa ihaili arvostettujen sukujen huvittelua sanomalehtien kautta.

Godbersen osaa viihdyttämisen taidon. Päähenkilöt Elizabeth ja Diana Holland ovat mielenkiintoisia hahmoja, juonenkäänteet viihdyttäviä ja tarina herättää monenlaisia tunteita. 1800-luvun viimeisinä vuosina rikkaus on valtaa, intohimo rikkoo rajoja ja kaikki juonittelevat parhaansa mukaan saadakseen haluamansa. Kirja tarjoaa juuri sitä mitä sen nimi ja kansikuvassa paistatteleva juonikas kaunotar lupaavat.

Kirja jättää hyvälle mielelle, ja tarjolla on jatkossakin kevennystä jos muu lukemisto alkaa käydä raskaaksi. Godbersen on kirjoittanut Huumalle kolme samaan maailmaan sijoittuvaa jatko-osaa.

Osaa romanttisista kirjoista on vaivannut kääntäjän töksähtelevä suomennos (karmivana esimerkkinä Nora Robertsin fantasiatrilogia jossa karskit soturit syövät aamiaiseksi maittavia kakkusia), mutta Huumassa suomentaja on paneutunut työhönsä saaden kielen soljumaan mielestäni vaivattomasti.

 Myös Lukuisan Laura ja Lukuholistin Mandi pitivät Huumaa oivana hömppänä, ja molemmat myös vertasivat sitä 1800-luvun Gossip Girliksi. Lauraan kirjan kieli teki tönkön vaikutelman, mutta kuten hänkin toteaa, tarina on tässä kirjassa tärkein.

Karisto: Huumaa.

 Tämä kirja sisältää:

-          Hevoskärryajeluja puistossa.
-          Naamiaistanssiaiset.
-          Komean tallipojan.

Anna Godbersen: Huumaa. Karisto. 2010. 472 sivua.

Alkuteos: The Luxe. 2007.
Suomennos: Katja Ruunaniemi.

Claudia Schreiber: Miehet värikuvin

Miehet värikuvin – Määritysopas naisille on pieni, humoristinen kirja eurooppalaiseen miehenbongaukseen. Teoksessa käsitellään noin kahtakymmentäviittä yhteensä viidestäkymmenestä Euroopassa esiintyvästä mieslajista tuntomerkkeineen. Miehet on jaettu sivilisaatiohakuisuutensa tai –pakoisuutensa sekä paikkauskollisuutensa mukaan neljään eri lohkoon, jossa jokaisessa viidestä kahdeksaan esimerkkimiestyyppiä. Osasta lajeista kerrotaan tarkempia lisätietoja, esimerkkinä Poliitikkojen ääntely.

Kirja on huvittava ja nopealukuinen pieni teos. Viihdyttävät värikuvat tuovat hyvän lisän tekstiin, joka on sekoitus eläinkirjaa ja vakavaa lajityypin kuvailua. Kirjan lopusta löytyy vielä tehtäviä harrastajalle, kuten mieslajien jälkien tunnistusta.

Miehet värikuvin kuuluu samaan kategoriaan kuin Pirkko-Liisa Perttulan  Pojat - käsikirja kiinnostuneille (Otava, 1997), nyt vain aikuiseksi kasvaneiden yksilöiden tunnistukseen suunniteltu. Huumorin taso vaihtelee aidosti hihityttävästä oivalliuksesta kieli poskessa tehtyyn hymähtelyyn. Valitettavasti en mieslajien joukosta tunnistanut kuin mieheni isän, joka kuuluu siviilisaatiopakoisten paikkauskollisten Maanviljelijöiden (homo rusticus) lajiin.

Tämä kirja sisältää:

-          Huumoria tieteeksi naamioituna

-          Avosportinajajan, poliitikon ja konttorirotan

-          Loistavia värikuvia eri lajikkeista

Atena kustannus: Miehet värikuvin. Määritysopas naisille. 

Claudia Schreiber: Miehet värikuvin. Määritysopas naisille. Atena kustannus Oy. 2011. 94 sivua.

Saksankielinen alkuteos: Heimische Männerarten. Ein Bestimmungsbuch. 2009.

Suomennos: Raija Nylander & Atena 2011