lauantai 29. lokakuuta 2011

Jupu: Koirapuistojen nainen

Koiria, tapahtumia, koiria sekä lyhyempiä ja pidempiä sarjakuvastrippejä. Jupu on vaihtanut toisessa sarjakuva-albumissaan baarit koirapuistoihin, sopivissa määrin. Tekijä Johanna Tolosen elämästä innoituksensa saaneet stripit muuttuvat hänen elämänsä mukana, mutta mukana säilyy aina Jupun omintakeinen huumori.

Useat stripit ovat tuttuja Jupun sarjakuvablogista, mutta uusia löytyy ilahduttavan paljon. Lukukokemusta voisi kuvata sanalla epätasainen: koska osa stripeistä oli blogin kautta jo tuttuja, luin suosikkejani suuremmalla antaumuksella kuin niitä jotka eivät olleet niin suosikkeja (en pidä ensimmäisestä stripistä jostain syystä lainkaan). Itselle täysin uusissa pätkissä taas oli uuden lukemisen innostus mukana. Koska tutut ja uudet sarjakuvat vaihtelivat, vaihteli myös innostus ja kiinnostus ensimmäisellä lukukerralla. Itselleni hieman hitaan alun (alussa jo lukemiani strippejä) jälkeen kirja pääsi vauhtiin ja iski kuin kesken juoksun jalkaasi törmännyt ranskanbulldoggi.

Työpaikan saamisen kunniaksi mieheltäni saamani Koirapuistojen nainen asettuu kirjahyllyyni Baarien naisen kanssa seläkkäin viettämään laatuaikaa, kunnes se uudelleen luetaan.



Tämä sarjakuva sisältää:

-          - Hauskannimisiä eläimiä tursuavat nurkat.
-          - Turbonaattori-koiratienraivaajan.
-          - Tarinoita lasten opettamisen vaikeudesta ;)


Sammakko: Jupu

Jupun sarjakuvablogi: Linkki. 

Jupu: Koirapuistojen nainen. Sammakko. 2011. 96 sivua.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Blogistani löytyy ainetta, olemusta, sisältöä, ydintä.


Sain tämän tunnustuksen LauraltaKirjahiireltä ja Zephyriltä. Kiitos! Tunnustus on tullut ja raivannut tietään läpi kirjablogistanian vauhdilla. Haastankin kahdeksan ensimmäistä lukijaa joilla tätä tunnustusta ei vielä ole, kertomaan kahdeksan satunnaista itsestään. Ja koska arvaan teidän blogienne olevan täytetty aineella (=substance), saatte myös tunnustuksen minulta.


Muistakaa ilmiantaa itsenne kommenttiboksiini, jotta tiedän kun kahdeksan on tullut täyteen :)

Kahdeksan Maisien elämään liittyvää satunnaista paljastusta:

1. Lapsena kuuluin hetken kirjakerhoon, mikä oli mahtavaa. Tätä kautta saatu Aasi ja Morso –kirja oransseine kansineen teki minuun syvän vaikutuksen. Tarinan kulkua en enää muista, mutta kansikuva oli heti tuttu.
 
 2. Suosikki-sivujuoneni Tarussa Sormusten Herrasta on Eowynin ja Faramirin tarina, joka suureksi riemukseni myös kuvattiin ja julkaistiin Kuninkaan paluun laajennetussa versiossa.

3.Tiedän mitä tarkoittaa transitoliikenne, ja mitä ovat yhdistetyt kuljetukset.

4. Minulla on vaaleansininen Jumpin http://juulia-inorout.blogspot.com/2011/01/in-or-out-jumpin.html. Kotona on talvisin kylmä, ja villasukilla sekä kaulaliinalla vahvistettuna kokovartalohaalarin sisään ei pääse kylmää mistään raosta. Lisäksi voisi toivoa vain peräluukkua…

5. Huomasin kahden ensimmäisen viisaudenhampaan puhkeamisen 12-vuotispäivänäni pyöräillessäni kaupasta kotiin herkkuja ostamasta. Tunsin itseni silloin vanhaksi ja viisaaksi.

6. Sain valmistujaislahjakseni rannekellon, jota olen käyttänyt tauotta arkipäivisin sen jälkeen. Luovuin rannekellosta lukioikäisenä, mutta nyt en osaisi enää elää ilman kelloani.

7. Osaan nykyään uida rintauintia oikeaoppisesti. Hienostorouvasta (=rintauintia pää vedenpinnan päällä) poisoppimiseen tarvittiin kolme asiaa: 1. Uimalasit 2. Uimahattu 3. Tekniikkaopetusta.

8. Ymmärsin neonväristen korostustussien mahtavuuden yliopistossa. Rakkaus niihin jatkuu edelleen.

Aluksi ajattelin tehdä kaikki paljastukset kirjoihin liittyvistä asioista, mutta kuinka satunnaista se olisi. Säästän osan niistä siis myöhemmäksi.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Mutta edelleenkin, selvinkin päin, elukassa on jotain täydellisen vangitsevaa. Onko se vain sen sulava visuaalisuus ammattilaisen silmässä? Onko niin että heti kun näen jotakin kaunista, minun saman tien omistettava se? Kameralla ja silmällä tai käsillä? Sulkimella tai sulkemalla ovi?
 Vaikka en edes tietäisi mitä sillä teen?

Pidän tarinoista, joissa arkipäivän lomassa tapahtuu jotain outoa, hyvällä tai karmivammalla tavalla. Zephyr kirjoitti Sinisalosta ja suomikummasta. Tämä kiinnostava ennakkokäsitys kirjailijan teoksista, ja vuonna 2000 voitettu Finlandia-palkinto, innostivat minut lainaamaan tämän kirjan.

Tarina kertoo tamperelaisesta valokuvaajasta, joka eräänä myrtyneenä yönä löytää hylätyn peikonpennun taloyhtiönsä roskalaatikon takaa. Valokuvaaja vie sairaan pennun kotiinsa hetken mielijohteesta, ja tuosta hetkestä lähtee hänen elämänsä kulkemaan uusia raiteita pitkin.

Maaginen realismi, suomikumma, toden ja keksityn sekoitus. Mitä tahansa Ennen päivänlaskua ei voi onkaan, se on kirjoitettu sujuvasti ja uskottavasti. Peikot eivät ole erillinen fantasiaelementti vaan ne tuodaan esiin tavallisena, vaikkakin harvinaisena, osana kirjan vaihtoehtoista maailmaa. Lyhyiden, kirjan eri henkilöiden näkökulmista kerrottujen kappaleiden kanssa vaihtelevat toimivasti katkelmat niin oikeista kuin keksityistäkin peikkoaiheisista teksteistä aina Agricolasta ja saduista tieteellisiin tutkimuksiin.

Luin kirjan työmatkoilla bussissa, ja kirjan rakenne lyhyine, korkeintaan muutaman sivun mittaisine kappaleineen soveltuu siihen erinomaisesti. Sinisalon tarina piti mielenkiintoa hyvin yllä, tapahtumat olivat yhtenä aamuna niin jännittävät että luin seuraavan kappaleen aamun kahvitunnilla.Kirjan tapahtumat sijoittuvat opiskelupaikkakunnalleni, mikä lisäsi tarinan viehätystä. Tiesin millaista on Kalevan perukoilla, ja mitä näkee kävellessä kaupungilla.

Jälleen tapasin siis kirjan, josta pidän ja jota voin suositella. Elokuvaoikeudet kirjaan myytiin vuonna 2006, mutta elokuvasta ei ole tuon jälkeen kuulunut mitään. Ennen päivänlaskua ei voi kiinnostaa selvästi lukijoita edelleen, sillä teoksesta on ilmestynyt/ilmestyy tänä vuonna uusintapainos uudella kansikuvalla.


Tämä romaani sisältää:

-          Peikon lajikuvauksen.
-          Kulkemista eri puolilla Tampereen kaupunkia.
-          Ihmisiä, jotka tunnetaan pääasiassa lempinimillään.


Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi. Tammi. 2000. 268 sivua.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Hitlerin poika sekä hiljaisuuden syyt

Tämä sarjakuva tuli nautittua syyskuun puolella, mutta ehdin blogaamaan sen vasta nyt. Sain nimittäin töitä! Työ on mielenkiintoista ja haastavaa, ja alkoi nopealla aikataululla. Tilaisuudet lukemiseen katosivat, kuten myös nettiyhteys (asun alkuun tietokoneettoman tutun luona),  ja en tiedä saanko kimppalukuna tapahtuvan Anna Kareninan lisäksi muuta luettua. Toivo elää. Viimeistään marraskuussa tilanne paranee, kun saan oman nettiyhteyden ja asunnon työpaikkakunnalta. 

Valkoinen kirahvi julisti suomalaisen sarjakuvan 100-vuotisjuhlan kunniaksi sarjakuva-haasteen, jonka suurena sarjakuvaharrastajana otan ehdottomasti vastaan. Haasteessa arvostelen viimeksilukemani sarjakuva-albumin Hitlerin poika, joka tarttui matkaani kirjastoreissulla osittain juuri nimensä vuoksi.

Sarjakuvassa minua viehättää eniten piirtojälki ja kuvien seuraaminen, tarinan ei välttämättä tarvitse olla kovin erikoinen jos teos vetoaa minuun visuaalisesti. Tämä lienee perimmäisenä syynä siihen, miksi olen jo kymmenen vuoden ajan lukenut viattomien rakkaustarinoiden täyttämää shojo-mangaa.. Täytyy käyttää tilaisuutta hyväksi ja suositella tässä samalla kaikille teini-ikäisistä alkaen varauksetta Jeff Smithin Luupäät-sarjakuvaa, ehdotonta suosikkiani!

Mutta asiaan, eli arvosteluun! Hitlerin pojan  päähenkilö on – tadah- Hitlerin poika. Albumin kuvat ovat värikkäitä ja selkeitä lastensarjakuvien tyyliin, mutta tarina on vakava ja selkeästi aikuisille suunnattu. Musta huumori on hulvatonta, vaikka isä ja poika Hitlerin elämää seuratessa vastaan tulee luonnollisesti myös traagisia ihmiskohtaloita. Tämä sarjakuva osoittaa että vakavaa aihepiiriä voidaan käyttää myös kevyemmässä (=sarjakuva) muodossa. 

Itse pidin kirjasta paljon, siinä viehätti selkeä piirtojälki ja tarinakin on polveileva ja mielenkiintoinen. Hitlerin poika ehtii tragikoomisen elämänsä aikana moneen mukaan, aina vastarintaliikkeen auttamisesta Kotkanpesässä elämiseen.


Tämä sarjakuva sisältää:

-          Richard Scarry –tyylisiä ”Etsi henkilö kuvasta” –tehtäviä.
-          Dirndl-mekkoja.
-          Hitlerin joka lukee vain koira-aiheisia lehtiä.

Kumiorava: Hitlerin poika.

Lumonetistä löytyy myös arvostelu tästä sarjakuvasta.

Pieter de Poortere: Hitlerin poika. Kustannusosakeyhtiö Kumiorava. 2011. 64 sivua.
Alkuteos: Le Fil’s d’Hitler. 2010.
Toimittanut: Kai Lompolojärvi ja Janne-Matti Keisala.