Mike Garey ja Glenn Fabry: Neil Gaimanin Neverwhere

Garey ja Fabry saivat tilaisuuden tarttua Neil Gaimanin tunnettuun ja arvostettuun romaaniin, Neverwhereen, ja tehdä siitä sarjakuvaversion. Version joka ainakin tämän fanin mielestä on onnistunut. Muokkauksia tarinaan on jouduttu tekemään, mutta kohdallani kirjan lukemisesta on jo aikaa. Onneksi? Sen täytyy jonkun toisen kertoa.

Neverwheren tarina kertoo Richard Mayhew'n, tavallisen toimistoarjen sankari ja maanlaiaisesta Lontoosta joka on oma maailmansa. Richardin ja Alisen maailman saattaa yhteen pulassa oleva neito, jota pelastamaan lähtiessään mies joutuu kohtaamaan toden ja mahdottomuuden rajat.

Neverwherestä ei voi puhua puhumatta samalla Neil Gaimanista. Herran kirjoissa on huumoria, joka on siirtynyt myös tähän sarjakuvateokseen. Synkkyytensä ja ajoittaisen julmuutensa vuoksi se sopii kuitenkin mielestäni vasta teineille ja heitä vanhemmille ihmisille. Gaimanin maailman outo ja kummallinen tunnelma sekä kiehtoo että kauhistuttaa, jättäen minut kuitenkin selkeästi mielihyvän puolelle.

Suosittelen tutustumaan tähän sarjakuvaan, olitpa lukenut Neverwhere-romaania tai et.

Tämä sarjakuva sisältää:

-       Kelluvan torin

-       Kaupungin, josta kaikuja näkyy meidänkin Lontoossamme

-       Sini-ihoisen tytön

-       Kiinteän kirjanmerkin (naru kiinni kirjassa)

 

Mike Carey (käsikirjoitus) ja Glenn Fabry (kuvat). Neil Gaimanin Neverwhere. Egmont Kustannus Oy Ab. 2007. Alun perin julkaissut Amerikassa DC Comics lehtinä Neil Gaiman’s Neverwhere 1-9.  Suomennos Petri Silas.

Ps. Olen Gaimanin osafani, eli pidän Neverwherestä, Tähtisumusta ja Terry Pratchettin kanssa yhdessä kirjoitetusta Good Omensista, mutta lopetin American Godsin kesken koska tarina ja sen tapahtumat alkoivat inhottaa minua. Osaako joku suositella minulle rajoitukseni tietäen, mitä muuta Gaimanilta kannattaisi lukea?

Dan Brown: Kadonnut symboli

”Mutta jos kaiverrus ei sisällä menneiden aikojen mysteereitä, tämä pyramidi ei ole vapaamuurareiden pyramidi. Legenda sanoo täysin selvästi, että vapaamuurareiden pyramidi rakennettiin suojelemaan menneiden aikojen mysteereita.”

Oli aika tarttua Dan Brownin Seuraavaan Suureen Menestysteokseen Da Vinci –koodin jälkeen. Robert Langdon ratsasti jälleen.

Romaani alkoi lupaavasti mystisissä ja vaarallisissa tunnelmissa, mutta pian aloin miettimään, eikö tämä ole koettu jo aiemmin? Vanhat, tutut elementit sekoitettiin hieman eri järjestykseen kirjan sivuille, Langdon piti puisevia puheenvuoroja, tapasi ihan miellyttävän naisen eikä muistellut edellistä heilaansa. Muutaman kerran kirjaa ei halunnut laskea käsistään, muutaman kerran sen lukemisen halusi lopettaa eikä koskea enää uudelleen. Luin sen kuitenkin läsähtävään loppuun saakka.

Paremmankin kirjan voitte lukea, jos haluatte joskus keskinkertaista väliviihdettä (mielestäni paras kirjailijan teos on Enkelit ja Demonit). Da Vincin suosiota olisi varmasti ollut vaikea ylittää, mutta tämä tarina ratsasti varmasti mukavasti tekijänsä nimellä hyviin myyntilukuihin. Kirja kääntämässä oli kolme suomentajaa, jotta se saatiin ajoissa joulumarkkinoille! Tämä saattaa selittää osaltaan vähemmän sujuvan lukukokemuksen.


Tämä romaani sisältää:

-    Vapaamuurareita (yllätys..)
-    Viittaus Robertin uimaharrastukseen (yllätys..)
-    Hakkerin.



Dan Brown. Kadonnut symboli. WSOY. 2009. 460 s.
Suom. Kimmo Paukku, Hilkka Pekkanen ja Jukka Saarikivi.

Femme Fatale – Murhaavan hurmaavat naiset

Tammikuun ensimmäinen luetun kirjan blogaus! Kirjana on Maria Smithin toimittama Femme Fatale – Murhaavat hurmaavat naiset, neljätoista naiskirjailijoiden kirjoittamaa lyhyttä mysteeriä. Kirja lupaa tutustuttaa lukijan Dame Agatha Christien lisäksi kolmeentoista muuhun huippukirjailijaan. Muiden naiskirjailijoiden nimet olivat minulle ennalta tuntemattomia, joten odotin joulukuun viimeisinä päivinä lukemaan alkaessani innolla Murhien Kuningattaren hengessä koottuja murhia ja rikoksia.

Suurimmaksi osaksi kokoelma toteuttikin toiveeni. Oli rikoksia, uhreja, johtolankoja ja varsin usein naispäähenkilö selvittelemässä kuka sen teki. Varsinkin Carolyn Jensen Wattsin Clara Casen ensimmäinen juttu oli mainio, 28-sivuinen tarina oli  mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu ja jännittävä kertomus menneistä mysteereistä ja niiden selvittämisestä.

Jäin miettimään millä perusteella kirjan tarinat on koottu yhteen. Christien  Mittanauhamurha ja Wattsin tarina olivat kepeitä murhatarinoita, miellyttäviä aihepiiristään huolimatta. Kuitenkin toiseksi viimeinen tarina, Elizabeth Massien Kutistuvien sielujen pyhättö meni jo psykologisen ja ”ruman” puolelle, inhosin sitä lukiessani ja toivon että unohtaisin sen mahdollisimman nopeasti.

Hämmentävää on, että kokoelma on merkitty Maria Smithin toimittamaksi mutta teoksen sisäsivulla kerrotaan että kokoelman on ”Koonnut ja suomentanut Conranicin työryhmä”. Kustantamolla ei ole kotisivuja, eikä tarinoiden suomentajia kerrota, mikä tuntuu kummalle – yleensä nimi mainitaan tehdyn työn yhteydessä. Tarinoissa törmää muutamiin virheellisesti suomennettuihin sanoihin, kerran lukemiseni pysähtyi hetkeksi yrittäessäni saada järkeä lauseeseen.


Tämä kokoelma sisältää:

-    Uuninpankolla kahden kissapatsaan välissä vakituisesti istuskelevan kissan.
-    Salaoven!
-    Lentoemäntäromantiikka-viittauksen.
-    Naisen joka huijaa päästäkseen lukemaan kirjastoon.


Maria Smith (toim). Femme Fatale. Murhaavan hurmaavat naiset. Sormenjälki-sarja. Conranic. 2011.
255 s.

Uuden vuoden 2012 kirjalliset lupaukset

Hyvää alkanutta kirjavuotta kaikille!

Uuden, julkisen kirjaharrastukseni kunniaksi teen uudelle vuodelle kirja-aiheisen lupauksen. Itseasiassa, jotta lupauksessa olisi haastetta, lupaukseni tulee olemaan kolmevaiheinen:

Ainoa lukemani runokirja on lukioaikainen Eino Leinon Helkavirsiä I. Runous on minulta ohimennyt kirjallisuuden muoto. Yhdestä runokirjasta ei voi muodostaa kuvaa koko kentästä. Siispä, lupauksen ensimmäinen kolmannes kuuluu näin:

Lupaan vuonna 2012 lukea neljä runokirjaa.

Suositelkaa siis minulle runoilijoita, runokirjoja tai vinkatkaa mistä löytäisin itselleni runollista sivistystä!


Kristina Carlson kirjoitti 25.11.2011 Suomen Kuvalehden (SK 47) kolumnissaan viehättävän kolumnin ohuista kirjoista. Niistä teoksista, jotka jäävät huomaamatta kookkaampien ja nimekkäämpien vierustoveriensa puristuksissa. Lähden etsimään tällaisia kirjoja lähikirjastostani, ja toisen kolmanneksen julistan täyttää siten että

Lupaan vuonna 2012 etsiä, löytää ja lukea neljä "ohutta" kirjaa.


Lupaukseni viimeinen kolmannes kumpuaa suoraan omasta kiinnostuksesta. Novellikokoelmat. Pidän lyhyistä, voimakkaista tarinoista. Lukiossa ollessani luin yhden novellin, jossa ei ollut lainkaan välimerkkejä, ja muistan vieläkin sen herättämän hämmennyksen ja riemastuksen tunteen. Näinkin voi kirjoittaa, tätäkin voi lukea. Pidän novelleista, mutta en ole muistanut lukea niitä vuosiin. Siispä, korjatakseni tämän asian

Lupaan vuonna 2012 lukea neljä novellikokoelmaa.


Kohti uusia kadotettuja kirjanmerkkejä ja tuhansien sanojen tarinoita!