Mario Reading: Nostradamuksen aikakirjat sekä syyskuun luettuja

"Alexi on leirin paras veitsenheittäjä. Hän tekee sitä sirkuksissa ja huvipuistoissa. Kaikki tietävät sen. Sen takia bulibasha päätti valita veitsituomion. Kaikki tajusivat että Alexi piti sinua syyttömänä Babelin kuolemaan. Muuten hän olisi halkaissut kätesi kahtia."

Tässä nopealukuinen ja mukaansatempaava kirja Da Vinci –koodin hengessä. On vanhoja mysteerejä (Nostradamuksen aikakirjat), salaseura (Corpus Maleficus), erikoisia ihmisiä (mustalaiset kulttuureineen) ja kaiken keskellä mies joka tempaistaan mukaan ikivanhan arvoituksen selvittämiseen.

Readingin trilogian ensimmäinen osa tarjoaa mielenkiintoisen arvoituksen mutta tyytyy loppua kohti yksinkertaisempaan vihjeiden seurailuun. Oivan pahiksen ja mukaan sotketut mustalaistavat tekevät tästä kirjasta kuitenkin hyvän välipalan joka tyydyttää lukunälän hetkeksi kunhan selviää verisistä kidutuskohtauksista. Jatkan varmaan seuraavalla osalla, Maya-ennustuksella, joskus.. kun sen helposti käsiini saan.

---

Syyskuun luetuista sitten. Välipalan jälkeen olikin hyvä syventyä parempaan, ja luin Cashoren Graceling-trilogian kaksi seuraavaa osaa Fire ja Bitterblue (ei vielä suomennettu). Ne olivat hyviä, mielenkiintoisia kirjoja ja suosittelen edelleen Cashorea fantasian ystäville. (Ensimmäisen osan arvosteluni löytyy tästä.)

Edelliskuussa luin myös Paolinin Eragon-sarjan Perillisen, joka lopetti tarinan hienosti (tästä kirjasta olisi voitu ottaa oppia miten sarja kuuluu lopettaa niin Ajan Pyörään kuin Taruun kolmesta miekasta!). Loppuun pääsi myös Charlaine Harrisin vampyyripor.. Sookie Stackhouse –sarja viimeisen osan Dead Ever Afterin sivujen myötä. Mukava sekin oli lukea, ja pidin tavasta jolla Harris lopetti sarjansa. Arvosteluja näistä syyskuun kirjoista ei tule, koska arvostelen vain ensimmäisen osan sarjasta.

Mario Reading: Nostradamuksen aikakirjat. 2009. 434 sivua.

Suomentanut Pekka Tuomisto

Karisto Oy

Miika Nousiainen – Metsäjätti

Ennakkoluulon ja pelon yhdistelmällä Törmälästä on kasvanut aistikkaan rasistinen kylä, joka on valmis katsomaan kieroon kaikkea uutta ja erilaista.

Metsäjätti kertoo Pasista, kauppakorkeaan lähteneestä Törmälän omasta pojasta joka tulee Metsäjätin edustajana neuvottelemaan kotipaikkakuntansa puunjalostustehtaan kohtalosta. Kotipaikkakunnalla asuu edelleen paras kaveri Janne, jonka kanssa Metallican kuuntelu on edelleen helppoa. Samalla menneisyys pakottaa kuitenkin kohtaamaan taaksejätetyt ongelmat. Maailmantalous potkii ihmistä päähän, mutta se kuuluu asiaan.

Kaikkiaan Törmälä on normaali suomalainen paikkakunta, kiva kesällä. Ei ehkä lamakesinä, mutta nousukauden kesinä vanhassa tukkisatamassa saattaa olla lämpiminä päivinä mukava tunnelma, ainakin alkuillasta.

Kirja tuli luettua jo elokuun alkupuoliskolla, joten muistikuvat ovat hieman hatarat. Ensimmäisenä Nousiaisen romaanista nousee mieleen sen kieli, kielikuvat ja synkkä huumori joka nousee Törmäläläisten elämänasenteesta. Kauhua taas aiheuttaa ajatus, että joidenkin ihmisten mentaliteetti voi oikeasti olla noin lannistunut ja vastentahtoinen. Metsäjätissä seurataan sekä neuvotteluiden etenemistä että Pasin puolison raskautta kvartaaleittain, ja jännästi tulevan lapsen ja Törmälän tehtaan kohtalot tuntuvat kulkevan samaa käyrää pitkin.

Viimeisessä kvartaalissa tapahtuvaa alleviivaavaa paasausta lukuun ottamatta kirja toimii hyvin ja kuljettaa mukanaan. Lukukokemus innostaa kyllä lukemaan lisää Nousiaista, varmaan Vadelmavenepakolaisen kun se käteen osuu.

Tästä kirjasta löytyy:

• Viinaa
• Hirveitä ”kepposia”
• Kasariheviä

Tänä vuonna Metsäjätin ovat lukeneet myös Kannesta kanteen Kaisa ja Luru.

Miika Nousiainen. Metsäjätti. 2011. Otava. 286 s.

Luettuja heinä- ja elokuulta

Kaikenlaista on tullut luettua kesän lopulla luettua. Näistä teoksista ei tule omaa arviotaan, koska ne ovat joko 1.sarjan jatko-osia jolloin joutuisin mielestäni paljastamaan liikaa aiemmin tapahtuneesta tai 2. liian lyhyitä että arviossa olisi mitään mieltä. Mutta seuraavat kirjat siis kuluttivat kirjanmerkkejäni:

Helena Waris – Talviverinen. (2013). Pohjankontu-trilogian päätösosa, yhtä hyvä kuin Tolkien-seuran Kuvastaja-palkinnolla ”Vuoden parhaaksi suomalaiseksi fantasiakirjaksi” valitut edelliset osansa (huom. molemmat!) Uniin piirretty polku ja Sudenlapset. Suosittelen lukemaan suomalaisia myyttejä ja uskomuksia mukaansa sekoittavan tarinan järjestyksessä.

Olen kirjoittanut edellisestäkin osasta.

Pertti Jarla – Fingerpori: Lääkärileikit. (2013). Hihityttävää tavaraa strippimuodossa. Kirjan alussa ollut Lääkäreiden vastaisku, lääkäreille järjestetyn ideointikilpailun pohjalta yksi aivan uusi ja kaksi uudelleentekstitettyä strippiä, olivat mielestäni huonoja. Uusi strippi oli tasoltaan heikompi Fingerpori, kaksi uudelleentekstitettyä eivät auenneet. ”Normaalipuolella” saikin hirnua vedet silmissä. Itseeni uppoavat nämä pienet ”teemakirjat” paremmin kuin A4-kokoiset albumit.

C.J. Sansom – Musta tuli. (2012). 1500-luvun Englantiin sijoittuvan Shardlake-dekkarisarjan toinen osa. Ihan hyvä kirja, imaisi lopussa mukaansa mutta ei jäänyt mieleen erityisesti edellisen osan kaltaisesti. Kirjan parasta antia tarinan ohella ovat viittaukset Henrik VII hovin juonitteluihin, tällä kertaa kertoiltiin muun muassa Anna Kleveläisestä.

Andrzej Sapkowski - Halveksunnan aika. (2013). Noituri-saagan neljäs osa. Jos pidät fantasiasta, tämä alkuperäiskielestä suomennettu puolalaistarina iskee omalla äänellään ja "karheudellaan". Tarina on usein synkkä sekä brutaali, vastapainoksi huumori on hyvää ja yllättävää. Noituri Geraltin rinnalla... Ja tähän lopetan liian paljastusten tekemisen pelossa. Suosittelen aloittamaan ensimmäisestä osasta, joka koostuu Sapkowskin Geralt-aiheisista lyhyistä tarinoista jotka on koottu yhtenäisemmän tarinan muotoon.  Aiemminkin olen Sapkowskia lukenut.



Nick Trout – Sano mihin sattuu. (2010). Ainoastaan kirjan kirjoittanut eläinkirurgi voi verrata tätä James Herriotin eläintarinoihin. Muita voi alkaa yököttämään kirjan avauskertomus jossa selostetaan vatsalaukun kiertymästä kärsivän koiran hoitoa kirurgisen tarkasti. Oikeasti, en olisi halunnut tietää että eläinlääkäreillä on laite jolla voi kätevästi leikata verisuonia poikki ja laite sulkee vielä suonet perässään. Eikä kirja sen herttaisemmaksi muutu. Mukana oli hyvääkin pohdintaa eläimistä ja niiden pidosta, mutta ne hetket tuppasivat katoamaan usalaisuuksien (lemmikeillä oli aina äiti/isä) ja karmeuksien alle. Tökähtelevästä tekstistä ja inhottavista tarinoista huolimatta voin suositella tätä … eläinlääkäreille joille kelpaahieman huonommin kirjoitettu teos?


Tällä hetkellä innostuin lukemaan, minulla on kesken viitisen kirjaa ja kohta aloitan pari lisää.. Lukuinnostus on iskenyt. :)


Ainakin yksi näistä kirjoista sisältää: 

- Miekkataistelun 

- Kastroidun kilpikonnan
- Ohjeet miten röntgenkuvata kala
- Hyytävää kylmyyttä
- Lääkärivitsejä

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Joskus Jacksonista tuntui kuin koko maailma olisi ollut tilikirjan sivu – kadonneet vasemmanpuoleisessa sarakkeessa, löytyneet oikeanpuoleisessa. Ikävä kyllä tilit eivät olleet koskaan tasan.

 

Ensin on pätkä tarinaa joka päättyy surullisesti. Sitten on pätkä tarinaa joka päättyy surullisesti. Jonka jälkeen tarina joka päättyy. Jokainen näistä tapauksista jättää jälkeensä tärkeitä kysymyksiä ja haavoitettuja ihmisiä, joille mikään ei ole valmista ennen kuin totuus tekee heistä vapaita.

Päähenkilö Jackson Brodie on entinen poliisi, pohjoisenglantilainen, eronnut, pienen tyttären isä sarkastisen huumorintajun omaava mies joka haaveilee eläkepäivistä Ranskan maaseudulla. Jokainen alun tapauksista päätyy hänen selvitettäväkseen, mutta ihan tavallisena päivänä voi sattua mitä tahansa ja kertojanosansa saavat muutkin henkilöt. tutkimiseen vaan oman mausteensa tuovat köyhtynyt hienostorouva Binky Rain jonka kissoja varastetaan sekä Brodien selviäminen avioerostaan.

Atkinsonin romaani tuo mieleen niin ihmiskuvaukseen keskittyneen teoksen kuin kiemuraisia juonia kuljettavan rikosromaanin, suoraviivaista dekkaria se ei ollut lähellekään. Moniulotteisen tarinansa, sarkastisen kielensä ja dekkareiden kaavaa rikkovan tyylinsä vuoksi se on parhaita rikosromaaneita jonka olen lukenut.

Tämä kirja sisältää:

• nudisteja
• matkamuistokaivon
• omituisen kissamummon

Ihan tavallisena päivänä on luettu myös Sinisen linnan kirjastossa.

 

Kate Atkinson: Ihantavallisena päivänä. Schildts. 2012. 295 s.

Englanninkielinen alkuteos: Case histories. Suomentanut Kaisa Kattelus.

Kristin Cashore: Syntymälahja

Kukaan ei osaisi epäillä häntä. Olipa syntymälahjan saanut leiviskänhaltija lady Katsa mitä hyvänsä muuta, ainakaan hän ei ollut rikollinen, joka väijyi pimeillä linnanpihoilla keskellä yötä valeasussa.

Kristin Cashoren kirjan maailmassa osa ihmisistä saa syntymälahjan, leiviskän, joka ”herää” lapsuudessa ja merkitsee ihmisen erivärisillä silmillä. Leiviskät liittyvät moneen taitoon ruoanlaitosta laulamiseen ja ajatuksenlukuun. Päähenkilö Sydänmaan Katsa sai kahdeksanvuotiaana tappamisen leiviskän ja toimii nyt setänsä kuninkaan tuomionjakajana. Kunnes ensin yksi prinssipappa katoaa, sitten sedän hoviin saapuu taistelutaitoinen muukalainen ja kolmanneksi Katsa alkaa saada mittansa täyteen väkivaltakoneistona toimimisesta.

Syntymälahja on fantasiakirja kiinnostavasta nuoresta ihmisestä, jolla on älyä, tavoitteita ja vikoja, mikä tekee hänestä jo hyvän päähenkilön. Katsa on kiinnostava naispuolinen hahmo joka etenee luonteelleen sopivasti naiseuden stereotypioita karttaen: tappajakaan ei ole turhan karski tai vaarallinen seksibeibe. Täytyy myöntää että pidän samaistuttavasta päähenkilöstä kovasti, paljon enemmän kuin Robin Hobbin kirjojen tiukempien sukupuolirooliensa kanssa elävistä naishahmoista.

Tarina oli mielenkiintoinen ja yllättäväkin, teksti sujuvaa ja viihdyttävää. Suomentaja oli käyttänyt ilahduttavan monipuolista kieltä, esimerkiksi hiuspinnit kirrasivat päänahkaa ärsyttävästi. Toisaalta kuninkaan sisarentytär Katsa on kirjassa lady. Syntymälahjaa nimitettiin leiviskäksi, jonka suomisanakirja.fi selittää olevan

1.     painomittana: 10 kg, vanh. 20 naulaa (8,5 kg).

2.     kuv. lahjakkuudesta, (luonnon)lahjoista

3.     jklle uskotusta tehtävästä, velvollisuudesta. esim. Hoitaa leiviskä(ä)nsä hyvin. Kätkeä leiviskänsä maahan lyödä laimin velvollisuutensa .

eli juuri se mitä kirjassa tarkoitettiinkin. Sana on mielestäni hyvä löytö mutta ei osuva valinta, leiviskä oli minulle terminä outo ja oudoksutti läpi koko kirjan. Yhdistin sen jatkuvasti leipään ja sen tekemiseen.

Pidin Syntymälahjassa myös tarinan jaksottamisesta. Tapahtumilla oli oma rytminsä ja ne täyttivät kirjan sivut hyvässä suhteessa rauhallisempien kohtien kanssa, ja ”pääratkaisua” varten on tilaa. Olen lukenut aiemmin yli kymmenosaisia fantasiasarjoja joissa päätapahtuma, loppuratkaisu, se mitä kohden oltiin usean kirjan ajan kuljettu jännityksen tihentyessä tapahtuu sitten kahdessa sivussa viisi sivua ennen loppua (huonomaineisena esimerkkinä Tad Williamsin Taru kolmesta miekasta jossa jätettiin jopa kaksi sivua tilaa käsitellä maailmaa ja henkilöitä Suuren Tapahtuman jälkeen..).

Tiivistetysti: oikein hyvä, suosittelen.

Tämä kirja sisältää:

• Silmien jännittäviä väriyhdistelmiä
• Salajuonia ja moraalin pohdintaa
• Kansikuvan joka menee vähän aiheen ohi (nainen näyttää Angelina Jolielta)

Syntymälahjan on lukenut myös marjis.

Kristin Cashore: Syntymälahja. Juva 2008. 445 s.

Englanninkielinen alkuteos Graceling. Suomentaja Maria Lyytinen.