Luettuja heinä- ja elokuulta

Kaikenlaista on tullut luettua kesän lopulla luettua. Näistä teoksista ei tule omaa arviotaan, koska ne ovat joko 1.sarjan jatko-osia jolloin joutuisin mielestäni paljastamaan liikaa aiemmin tapahtuneesta tai 2. liian lyhyitä että arviossa olisi mitään mieltä. Mutta seuraavat kirjat siis kuluttivat kirjanmerkkejäni:

Helena Waris – Talviverinen. (2013). Pohjankontu-trilogian päätösosa, yhtä hyvä kuin Tolkien-seuran Kuvastaja-palkinnolla ”Vuoden parhaaksi suomalaiseksi fantasiakirjaksi” valitut edelliset osansa (huom. molemmat!) Uniin piirretty polku ja Sudenlapset. Suosittelen lukemaan suomalaisia myyttejä ja uskomuksia mukaansa sekoittavan tarinan järjestyksessä.

Olen kirjoittanut edellisestäkin osasta.

Pertti Jarla – Fingerpori: Lääkärileikit. (2013). Hihityttävää tavaraa strippimuodossa. Kirjan alussa ollut Lääkäreiden vastaisku, lääkäreille järjestetyn ideointikilpailun pohjalta yksi aivan uusi ja kaksi uudelleentekstitettyä strippiä, olivat mielestäni huonoja. Uusi strippi oli tasoltaan heikompi Fingerpori, kaksi uudelleentekstitettyä eivät auenneet. ”Normaalipuolella” saikin hirnua vedet silmissä. Itseeni uppoavat nämä pienet ”teemakirjat” paremmin kuin A4-kokoiset albumit.

C.J. Sansom – Musta tuli. (2012). 1500-luvun Englantiin sijoittuvan Shardlake-dekkarisarjan toinen osa. Ihan hyvä kirja, imaisi lopussa mukaansa mutta ei jäänyt mieleen erityisesti edellisen osan kaltaisesti. Kirjan parasta antia tarinan ohella ovat viittaukset Henrik VII hovin juonitteluihin, tällä kertaa kertoiltiin muun muassa Anna Kleveläisestä.

Andrzej Sapkowski - Halveksunnan aika. (2013). Noituri-saagan neljäs osa. Jos pidät fantasiasta, tämä alkuperäiskielestä suomennettu puolalaistarina iskee omalla äänellään ja "karheudellaan". Tarina on usein synkkä sekä brutaali, vastapainoksi huumori on hyvää ja yllättävää. Noituri Geraltin rinnalla... Ja tähän lopetan liian paljastusten tekemisen pelossa. Suosittelen aloittamaan ensimmäisestä osasta, joka koostuu Sapkowskin Geralt-aiheisista lyhyistä tarinoista jotka on koottu yhtenäisemmän tarinan muotoon.  Aiemminkin olen Sapkowskia lukenut.



Nick Trout – Sano mihin sattuu. (2010). Ainoastaan kirjan kirjoittanut eläinkirurgi voi verrata tätä James Herriotin eläintarinoihin. Muita voi alkaa yököttämään kirjan avauskertomus jossa selostetaan vatsalaukun kiertymästä kärsivän koiran hoitoa kirurgisen tarkasti. Oikeasti, en olisi halunnut tietää että eläinlääkäreillä on laite jolla voi kätevästi leikata verisuonia poikki ja laite sulkee vielä suonet perässään. Eikä kirja sen herttaisemmaksi muutu. Mukana oli hyvääkin pohdintaa eläimistä ja niiden pidosta, mutta ne hetket tuppasivat katoamaan usalaisuuksien (lemmikeillä oli aina äiti/isä) ja karmeuksien alle. Tökähtelevästä tekstistä ja inhottavista tarinoista huolimatta voin suositella tätä … eläinlääkäreille joille kelpaahieman huonommin kirjoitettu teos?


Tällä hetkellä innostuin lukemaan, minulla on kesken viitisen kirjaa ja kohta aloitan pari lisää.. Lukuinnostus on iskenyt. :)


Ainakin yksi näistä kirjoista sisältää: 

- Miekkataistelun 

- Kastroidun kilpikonnan
- Ohjeet miten röntgenkuvata kala
- Hyytävää kylmyyttä
- Lääkärivitsejä

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Joskus Jacksonista tuntui kuin koko maailma olisi ollut tilikirjan sivu – kadonneet vasemmanpuoleisessa sarakkeessa, löytyneet oikeanpuoleisessa. Ikävä kyllä tilit eivät olleet koskaan tasan.

 

Ensin on pätkä tarinaa joka päättyy surullisesti. Sitten on pätkä tarinaa joka päättyy surullisesti. Jonka jälkeen tarina joka päättyy. Jokainen näistä tapauksista jättää jälkeensä tärkeitä kysymyksiä ja haavoitettuja ihmisiä, joille mikään ei ole valmista ennen kuin totuus tekee heistä vapaita.

Päähenkilö Jackson Brodie on entinen poliisi, pohjoisenglantilainen, eronnut, pienen tyttären isä sarkastisen huumorintajun omaava mies joka haaveilee eläkepäivistä Ranskan maaseudulla. Jokainen alun tapauksista päätyy hänen selvitettäväkseen, mutta ihan tavallisena päivänä voi sattua mitä tahansa ja kertojanosansa saavat muutkin henkilöt. tutkimiseen vaan oman mausteensa tuovat köyhtynyt hienostorouva Binky Rain jonka kissoja varastetaan sekä Brodien selviäminen avioerostaan.

Atkinsonin romaani tuo mieleen niin ihmiskuvaukseen keskittyneen teoksen kuin kiemuraisia juonia kuljettavan rikosromaanin, suoraviivaista dekkaria se ei ollut lähellekään. Moniulotteisen tarinansa, sarkastisen kielensä ja dekkareiden kaavaa rikkovan tyylinsä vuoksi se on parhaita rikosromaaneita jonka olen lukenut.

Tämä kirja sisältää:

• nudisteja
• matkamuistokaivon
• omituisen kissamummon

Ihan tavallisena päivänä on luettu myös Sinisen linnan kirjastossa.

 

Kate Atkinson: Ihantavallisena päivänä. Schildts. 2012. 295 s.

Englanninkielinen alkuteos: Case histories. Suomentanut Kaisa Kattelus.

Kristin Cashore: Syntymälahja

Kukaan ei osaisi epäillä häntä. Olipa syntymälahjan saanut leiviskänhaltija lady Katsa mitä hyvänsä muuta, ainakaan hän ei ollut rikollinen, joka väijyi pimeillä linnanpihoilla keskellä yötä valeasussa.

Kristin Cashoren kirjan maailmassa osa ihmisistä saa syntymälahjan, leiviskän, joka ”herää” lapsuudessa ja merkitsee ihmisen erivärisillä silmillä. Leiviskät liittyvät moneen taitoon ruoanlaitosta laulamiseen ja ajatuksenlukuun. Päähenkilö Sydänmaan Katsa sai kahdeksanvuotiaana tappamisen leiviskän ja toimii nyt setänsä kuninkaan tuomionjakajana. Kunnes ensin yksi prinssipappa katoaa, sitten sedän hoviin saapuu taistelutaitoinen muukalainen ja kolmanneksi Katsa alkaa saada mittansa täyteen väkivaltakoneistona toimimisesta.

Syntymälahja on fantasiakirja kiinnostavasta nuoresta ihmisestä, jolla on älyä, tavoitteita ja vikoja, mikä tekee hänestä jo hyvän päähenkilön. Katsa on kiinnostava naispuolinen hahmo joka etenee luonteelleen sopivasti naiseuden stereotypioita karttaen: tappajakaan ei ole turhan karski tai vaarallinen seksibeibe. Täytyy myöntää että pidän samaistuttavasta päähenkilöstä kovasti, paljon enemmän kuin Robin Hobbin kirjojen tiukempien sukupuolirooliensa kanssa elävistä naishahmoista.

Tarina oli mielenkiintoinen ja yllättäväkin, teksti sujuvaa ja viihdyttävää. Suomentaja oli käyttänyt ilahduttavan monipuolista kieltä, esimerkiksi hiuspinnit kirrasivat päänahkaa ärsyttävästi. Toisaalta kuninkaan sisarentytär Katsa on kirjassa lady. Syntymälahjaa nimitettiin leiviskäksi, jonka suomisanakirja.fi selittää olevan

1.     painomittana: 10 kg, vanh. 20 naulaa (8,5 kg).

2.     kuv. lahjakkuudesta, (luonnon)lahjoista

3.     jklle uskotusta tehtävästä, velvollisuudesta. esim. Hoitaa leiviskä(ä)nsä hyvin. Kätkeä leiviskänsä maahan lyödä laimin velvollisuutensa .

eli juuri se mitä kirjassa tarkoitettiinkin. Sana on mielestäni hyvä löytö mutta ei osuva valinta, leiviskä oli minulle terminä outo ja oudoksutti läpi koko kirjan. Yhdistin sen jatkuvasti leipään ja sen tekemiseen.

Pidin Syntymälahjassa myös tarinan jaksottamisesta. Tapahtumilla oli oma rytminsä ja ne täyttivät kirjan sivut hyvässä suhteessa rauhallisempien kohtien kanssa, ja ”pääratkaisua” varten on tilaa. Olen lukenut aiemmin yli kymmenosaisia fantasiasarjoja joissa päätapahtuma, loppuratkaisu, se mitä kohden oltiin usean kirjan ajan kuljettu jännityksen tihentyessä tapahtuu sitten kahdessa sivussa viisi sivua ennen loppua (huonomaineisena esimerkkinä Tad Williamsin Taru kolmesta miekasta jossa jätettiin jopa kaksi sivua tilaa käsitellä maailmaa ja henkilöitä Suuren Tapahtuman jälkeen..).

Tiivistetysti: oikein hyvä, suosittelen.

Tämä kirja sisältää:

• Silmien jännittäviä väriyhdistelmiä
• Salajuonia ja moraalin pohdintaa
• Kansikuvan joka menee vähän aiheen ohi (nainen näyttää Angelina Jolielta)

Syntymälahjan on lukenut myös marjis.

Kristin Cashore: Syntymälahja. Juva 2008. 445 s.

Englanninkielinen alkuteos Graceling. Suomentaja Maria Lyytinen.

Eve Hietamies: Yösyöttö

              - Anteeksi mitä?

            -  Että mikä sen nimi on?

            - Äidinmaidonko?

             - Niin. Millä nimellä sitä voi ostaa?

Kun lapsen äiti nousee Naistenklinikan edestä taksiin ja poistuu paikalta, alkaa Antti Pasasen elämä Lapsenkasvattajana. Äidinmaitoa ei löydy kaupan hyllystä eikä Mannerheimin Lastensuojelun puhelinneuvonta oikein ymmärrä. Hiljalleen ruokkimisen, pukemisen ja hoidon salat aukenevat äitigeenien perään huutavan miehen elämässä.

Viihdyttävä Yösyöttö tempaisi minut nopeasti mukaansa huumorinsa ja absurdeilta tuntuvien juonenkäänteidensä koukuilla. Hilpeänoloisen alun jälkeen sukelletaan väliin tummempiin vesiin etenkin kun Hietamies käsittelee Antin ja vaimonsa suhdetta, mutta yleistuntuma säilyy jatkuvasti mielenkiintoisena ja luettavana. Myös sivuhenkilöiden rakentamiseen on panostettu, ja he hengittävät hyvin elämää kirjan sivuille.

Luin Eve Hietamiehen Yösyötön kahdessa päivässä lukuinnon iskiessä. Kirja on hyvää ja puolikevyttä luettavaa, jonka kieli on monipuolista ja juonenkäänteet antavat myös ajattelemisen aihetta. Isä ja poika kasvavat hyvin yhdessä, mutta silmääni pisti miten Antti huutaa vääryyttä joutuessaan tekemään asioita mitkä hänen mielestään kuuluvat vaimon kontolle. Kuinka moni mies oikeasti ajattelee puolisoiden hoitavan arjen miesten pelatessa tennistä ja mennessä kapakkaan, ja he sitten voivat opettaa lapsen uimaan ja ajamaan pyörällä? Tosin on varmaan vaikea varmistua ennen lapsen syntymää siitä, tarkoittaako jaettu vastuu myös jaettua univelkaa.

Yösyötöstä löytyy

• Leikkipuistoavautumisia
• Itsepuolustusta
• Unimikki

Kirjan ovat lukeneet monet muut, Maukan Yösyöttöä koskevan blogauksen lopusta löytyy hyvä lista ja lisää vielä Lurun luvuista.

Eve Hietamies. Yösyöttö. Otava 2010. 383 s.

Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura

Näin ensimmäisen poliisiauton kun käännyin Tehtaankadulle. Oliko se todellakin perässäni, vai oliko sen tulo paikalle vain sattumaa? Kuinka moneen valvontakameraan olin puhelimessa puhuessani ehtinyt tallentua?

 Oikeuden jalopeura on paikoillaan junnaava toinen osa Leena Lehtolaisen Hilja Ilveskerosta kertovassa Henkivartija–trilogiassa. Tarinassa vallitsee jatkuvasti Jotain Odottava tunnelma Hiljan elämän suvantovaiheessa, kun mikään ei etene ja uuden suunnan näyttävä tienviitta on etsinnässä.

Lehtolaisella on tiettyjä kirjoissa toistuvia teemoja, jotka tuntuvat kerääntyneen turhankin vahvasti tähän kirjaan. Mike Virtue ja Hevonpersiinsaari tuntuivat toistuvan useammin kuin jaksaa laskea, rannikolla on tärkeä pyöriä ja Queensia muistella. Mielenkiintoisen sijaan lähes kaikki näihin tapahtuvat viittaukset onnistuvat olemaan tylsiä ja tarina tuntuu huonon elokuvatrilogian keskimmäiseltä osalta: tapahtumat olisi voinut kertoa tiiviimminkin. Kirjan kielikin tuntui välillä huonolta suomennokselta.

Loppupuolella kirjan vauhti topakoituu ja tapahtumat etenevät loputtoman vellomisen sijaan. Kiinnostavaksi tarina muuttuu kun Hiljan perheen menneisyys paljastuu luultua monimutkaisemmaksi. Vaikka henkiä ei nyt vartioidakaan, Hilja käyttää hämäräperäistä osaamistaan hyväksi useammankin kerran.

Parempaakin on luettu, ja harkitsen vielä lukeako trilogian viimeisenkin osan Paholaisen pennut. Jotka luultavasti löytyvät Jari-enon mökiltä Hevonpersiistä Mike Virtuen kainalosta.

Tästä romaanista löytyy:

•   Perinneruokaa ja Hevonpersiitä 
•   Sikarinsavua 
• Mike Virtue, Mike Virtue, Mike Virtue, Mike Virtue. Mike Virtue. Queensista.

Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura. Tammi 2011. 333 s.

Kuin Shrek mutakuopastaan hän nousee!

Näppäimistöni laulaa taas. Oli taukoa. Ensin Elämä heitteli ja kirjablogi ahdisti, sitten blogi unohtui.

Googletin äsken Jupun sarjakuvia ja törmäsin omaan postaukseen Koirapuistojen naisesta.

Muistin salasanani.

Ja jatkan.

Nyt luvun alla on Kate Atkinsonin "Ihan tavallisena päivänä" ja Terry Pratchettin "Soul music". Arvostelun kirjoitan äskettäin lukemastani Leena Lehtolaisen Henkivartija-trilogian toisesta osasta Oikeuden jalopeura, vaikka Mike Virtue henkivartija-akatemiasta paheksuisikin toimintaani hyvin, hyvin ankarasti...



Ja en muuten pitänyt vuoden 2012 lupaustani. Yhden runokirjan luin. Outo munkki hihhuloi 1200-luvulla pilvistä.